Ei ole mikään salaisuus, että idea tähän blogiin syntyi junassa, kun olin matkustamassa yli neljä tuntia ihanien ihmisten keskellä.

Eivätkö ihmiset todellakaan löydä puhumiseen/huutamiseen mitään muuta paikkaa kuin hiljainen junavaunu? Olen huomannut, että henkilöt joilla ei ole minkäänlaista järjellistä aivokapasiteettia turvautuvat aina toisten aivokapasiteettiin olemalla olevinaan kovin sosiaalisia. "Tässä lukee 35, onkohan tämä siis paikka 35? Ai on! No hyvä! No tämähän on varmaan sitten minun paikka! Kun minun lipussa lukee 35! Konnari sanoi että tämä on vaunu 5? Onkohan tämä vaunu 5? Ai on! No enhän minä näistä tajua kun ulkonakin häikäisee!" Viisikymppiset ja siitä yli olevat naisihmiset ovat empiriiristen havaintojeni mukaan kaikki joko puheterapian tai kuulokojeen tarpeessa.Tai aivoimplantin.

Japanissa ei ole luvallista pitää puhelintaan auki junassa tai metrossa. Ihmiset voisivat murhata siellä paheksunnan aaltoon, jos jonkun huono-onnisen turistin kapula erehtyy rämisemään julkisessa kulkuvälineessä.

Keski-ikäiset "menestyvät" tai "nuhjuiset" sedät ovat myös melkoinen esitys. Jotkut vain ovat kasvaneet puhelimeen kiinni ja ilmaisevat sitä kautta egoaan muille. On se niin hienoa ja kaikkea olla niin tärkeä ja kertoa kovaan ääneen tulevista projekteista sille kännykälle, josta on akku loppu. Säälittävää. Lähes yhtä säälittäviä ovat ne nuhjuiset versiot, jotka ovat leveämpiä kuin pidempiä, kusseet housuunsa kolmesti ja aivoimesti yskivät viimeiset keuhkonrippeensä kanssaihmistensä päälle ihmeteltäväksi.